Isä ja poika

Istuin tiistaina tapahtumarikkaan päivän jälkeen kahvilla Hatanpään sairaalan kanttiinissa. Olin hyvällä tuulella, koska asiat olivat päivän aikana sujuneet hyvin ja sairaalassa tapaamani ystävättäreni oli vihdoin toipunut ja palannut takaisin elämään. Päätepiste oli muutamaa viikkoa aiemmin ollut sananmukaisesti hiuskarvan varassa. Elämä voitti, hyvä niin.

Kanttiinissa kahvia nauttiessani silmäni kohdistuivat lähellä istuvaan vanhaan mieheen. Vapisevalla kädellään hän vei ruisleipäpalaa suutaan kohti ja sai aina irti pienen palasen. Mies istui pyörätuolissa vähän nuhruisissa sairaalan vaatteissa. Toinen käsi oli avuttomana pyörätuolin käsinojalla. Toinen, se värisevä käsi, toimi sen verran, että syöminen oli mahdollista. Hitaasti mutta varmasti. Appelsiinituoremehu saavutti päämääränsä kun jaksoi pillin avulla sitä imeä. Osa meni suuhun, osa valui pyjamalle.

Vieressä istui poika, ehkä viisissäkymmenissä. Poika auttoi isäänsä keräten rauhallisesti pudonneita leivänmurusia ja pyyhien läikkynyttä tuoremehua. Sanoja ei juurikaan käytetty. Jokin ihmeellinen isän ja pojan keskinäinen yhteys piti katseeni heissä niin, että olin varmaan muutamia minuutteja ihan jähmettyneenä paikallani. Jokin selittämätön tunne valtasi oman mieleni, ihan kummallinen kokemus, joka oli hyvin vahva. Tuliko mieleeni oma jo aikoja edesmennyt isäni? En tiedä. Tuolla vanhalla sairaalla mutta elävällä ja lämpöä hehkuvalla miehellä, poikansa isällä oli minuun kuin hypnoottinen vaikutus.

Poistuin kanttiinista. Isä ja poika jäivät sinne. Isän leivänpalassa oli vielä syötävää ja hän varmasti halusi sen syödä. Pojalla oli aikaa isälle. Istuin autooni, lähdin liikkeelle ja koko ajan mielessäni ja silmissäni oli tuo isä ja poika. Pohdin, oliko isä onnellinen? Kävikö poika katsomassa isäänsä joka päivä? Tekikö hän sen velvollisuudesta vai rakkaudesta isäänsä kohtaan. Pohdin omaa isäänikin. Millainen minä olin hänelle? Miten kohtelin häntä? Tiesin, että en aina kovin hyvin. Harmitti. Voiko anteeksi  pyytää jälkeenpäinkin? Ainakin pyysin?

Päästyäni majapaikkaani, nousin autosta ja koin, että jotain minulle merkittävää oli tapahtunut. Hymyilin yhdessä auringon kanssa ja siirryin takaisin elämän arkipäivään yhtä hienoa kokemusta ja tunnetta rikkaampana. Kiitos isä ja poika!

Kaikki alkaa jostakin

Hei lukijani

Tänään pyörälenkillä maailman asioita pohtiessani sain ajatuksen, että olisikohan kukaan kiinnostunut lukemaan kirjoituksiani mistä milloinkin aiheista. Toimintatapanani on aina ollut nopea tarttuminen siihen, mihin äkkiä innostun. Nyt pari tuntia pyörälenkin jälkeen kirjoitan blogini avaussanoja. Siihen se tällä kertaa jääkin, koska uni vaatii oman ja tärkeän aikansa. Unesta ja nukkumisesta kirjoitan pian oman jutun.

Toivotan sinut tervetulleeksi lukemaan Tapiosakarin blogia jatkossa. Ota kantaa, ole eri mieltä tai samaa mieltä tai kannusta tai kumoa tai tee mitä teet. Maailmaan mahtuu mielipiteitä. Minä tulen kirjoittamaan vain omani.

Nyt sanon, että voi hyvin - tulevanakin viikkona.

-tapiosakari-