Ohituksia ohituksia ...

Ajan autolla noin 40 000 kilometriä vuodessa. Kuten suurin osa kuskeista, olen omasta mielestäni hyvä autonkujettaja. Vahinkojakin on sattunut. Pasilassa hurautin joskus vanhalla pikkupurkillani suoraan kahden päivän vanhan Bemarin persuksiin. Bemariin tuli pieni lommo, minun purkistani katosi koko etuosa. Selvisin hengissä, mistä olen tietenkin kovin iloinen. Bemarikuski ei listinyt minua, ei tosin silittänyt päätänikään. Kolarilla oli opetuksensa. Sen jälkeen olen kiinnittänyt enemmän huomiota muuhun liikenteeseen.

Työmatkani on 75 kilometriä yhteen suuntaan. Siinä on kaksi tuntia näköalapaikalla liikenteen seuraajana. Voisin väittää, että jonkinlaista näyttöön perustuvaa analyysiaineistoa minulle on matkojeni myötä kertynyt. Huomioni kiinnittyy eritoten ohituksiin. Esimerkiksi tänä aamuna todistin työmatkalla neljää hirvittävää ohitusta. Kahdessa ensimmäisessä lähdettiin sankasta sumusta huolimatta ohi. Ilmeisesti tiedossa oli, että tällä kohtaa on suora. Tiedossa ei ollut, että molemmissa ohitustilanteissa tuli toinen auto vastaan. Kaksi viimeistä hurjaa ohitusta tehtiin autojonon ohi. Molemmissa vastaantulijat vilkuttelivat vihaisesti valojaan. Täpärällä oli. Aika usein näillä ohittajilla on yhteinen tekijä - Audi tai BMW. Hienoja ja hyviä autoja sinänsä, mutta ilmeisemmin Suomen nopeusrajoitukset eivät niille kuulu ja niiden kanssa ei sovi olla jonon perässä.

Useimmin käyttämälläni valtatiellä ei ole yhtään peltipoliisia, eikä usein oikeita poliiseitakaan. Olisiko niillä vaikutusta? Liikenne on keskimääräistä rauhallisempi, mutta kasvamaan päin. Kirjoitan asiasta, koska juuri tällä tiellä näen eniten ohituksia, joita ei haluaisi nähdä. Ohitan toki itsekin ja teen hölmöyksiä, mutta noita hurjia ohituksia katseltuani, suoritan ohitukseni niin, että tietä ja näkyvyyttä on varmaan tarjolla.

Valtatie 11 vie Porista Tampereelle tai päinvastoin.

Isä ja poika

Istuin tiistaina tapahtumarikkaan päivän jälkeen kahvilla Hatanpään sairaalan kanttiinissa. Olin hyvällä tuulella, koska asiat olivat päivän aikana sujuneet hyvin ja sairaalassa tapaamani ystävättäreni oli vihdoin toipunut ja palannut takaisin elämään. Päätepiste oli muutamaa viikkoa aiemmin ollut sananmukaisesti hiuskarvan varassa. Elämä voitti, hyvä niin.

Kanttiinissa kahvia nauttiessani silmäni kohdistuivat lähellä istuvaan vanhaan mieheen. Vapisevalla kädellään hän vei ruisleipäpalaa suutaan kohti ja sai aina irti pienen palasen. Mies istui pyörätuolissa vähän nuhruisissa sairaalan vaatteissa. Toinen käsi oli avuttomana pyörätuolin käsinojalla. Toinen, se värisevä käsi, toimi sen verran, että syöminen oli mahdollista. Hitaasti mutta varmasti. Appelsiinituoremehu saavutti päämääränsä kun jaksoi pillin avulla sitä imeä. Osa meni suuhun, osa valui pyjamalle.

Vieressä istui poika, ehkä viisissäkymmenissä. Poika auttoi isäänsä keräten rauhallisesti pudonneita leivänmurusia ja pyyhien läikkynyttä tuoremehua. Sanoja ei juurikaan käytetty. Jokin ihmeellinen isän ja pojan keskinäinen yhteys piti katseeni heissä niin, että olin varmaan muutamia minuutteja ihan jähmettyneenä paikallani. Jokin selittämätön tunne valtasi oman mieleni, ihan kummallinen kokemus, joka oli hyvin vahva. Tuliko mieleeni oma jo aikoja edesmennyt isäni? En tiedä. Tuolla vanhalla sairaalla mutta elävällä ja lämpöä hehkuvalla miehellä, poikansa isällä oli minuun kuin hypnoottinen vaikutus.

Poistuin kanttiinista. Isä ja poika jäivät sinne. Isän leivänpalassa oli vielä syötävää ja hän varmasti halusi sen syödä. Pojalla oli aikaa isälle. Istuin autooni, lähdin liikkeelle ja koko ajan mielessäni ja silmissäni oli tuo isä ja poika. Pohdin, oliko isä onnellinen? Kävikö poika katsomassa isäänsä joka päivä? Tekikö hän sen velvollisuudesta vai rakkaudesta isäänsä kohtaan. Pohdin omaa isäänikin. Millainen minä olin hänelle? Miten kohtelin häntä? Tiesin, että en aina kovin hyvin. Harmitti. Voiko anteeksi  pyytää jälkeenpäinkin? Ainakin pyysin?

Päästyäni majapaikkaani, nousin autosta ja koin, että jotain minulle merkittävää oli tapahtunut. Hymyilin yhdessä auringon kanssa ja siirryin takaisin elämän arkipäivään yhtä hienoa kokemusta ja tunnetta rikkaampana. Kiitos isä ja poika!

Kaikki alkaa jostakin

Hei lukijani

Tänään pyörälenkillä maailman asioita pohtiessani sain ajatuksen, että olisikohan kukaan kiinnostunut lukemaan kirjoituksiani mistä milloinkin aiheista. Toimintatapanani on aina ollut nopea tarttuminen siihen, mihin äkkiä innostun. Nyt pari tuntia pyörälenkin jälkeen kirjoitan blogini avaussanoja. Siihen se tällä kertaa jääkin, koska uni vaatii oman ja tärkeän aikansa. Unesta ja nukkumisesta kirjoitan pian oman jutun.

Toivotan sinut tervetulleeksi lukemaan Tapiosakarin blogia jatkossa. Ota kantaa, ole eri mieltä tai samaa mieltä tai kannusta tai kumoa tai tee mitä teet. Maailmaan mahtuu mielipiteitä. Minä tulen kirjoittamaan vain omani.

Nyt sanon, että voi hyvin - tulevanakin viikkona.

-tapiosakari-