Ajan autolla noin 40 000 kilometriä vuodessa. Kuten suurin osa kuskeista, olen omasta mielestäni hyvä autonkujettaja. Vahinkojakin on sattunut. Pasilassa hurautin joskus vanhalla pikkupurkillani suoraan kahden päivän vanhan Bemarin persuksiin. Bemariin tuli pieni lommo, minun purkistani katosi koko etuosa. Selvisin hengissä, mistä olen tietenkin kovin iloinen. Bemarikuski ei listinyt minua, ei tosin silittänyt päätänikään. Kolarilla oli opetuksensa. Sen jälkeen olen kiinnittänyt enemmän huomiota muuhun liikenteeseen.
Työmatkani on 75 kilometriä yhteen suuntaan. Siinä on kaksi tuntia näköalapaikalla liikenteen seuraajana. Voisin väittää, että jonkinlaista näyttöön perustuvaa analyysiaineistoa minulle on matkojeni myötä kertynyt. Huomioni kiinnittyy eritoten ohituksiin. Esimerkiksi tänä aamuna todistin työmatkalla neljää hirvittävää ohitusta. Kahdessa ensimmäisessä lähdettiin sankasta sumusta huolimatta ohi. Ilmeisesti tiedossa oli, että tällä kohtaa on suora. Tiedossa ei ollut, että molemmissa ohitustilanteissa tuli toinen auto vastaan. Kaksi viimeistä hurjaa ohitusta tehtiin autojonon ohi. Molemmissa vastaantulijat vilkuttelivat vihaisesti valojaan. Täpärällä oli. Aika usein näillä ohittajilla on yhteinen tekijä - Audi tai BMW. Hienoja ja hyviä autoja sinänsä, mutta ilmeisemmin Suomen nopeusrajoitukset eivät niille kuulu ja niiden kanssa ei sovi olla jonon perässä.
Useimmin käyttämälläni valtatiellä ei ole yhtään peltipoliisia, eikä usein oikeita poliiseitakaan. Olisiko niillä vaikutusta? Liikenne on keskimääräistä rauhallisempi, mutta kasvamaan päin. Kirjoitan asiasta, koska juuri tällä tiellä näen eniten ohituksia, joita ei haluaisi nähdä. Ohitan toki itsekin ja teen hölmöyksiä, mutta noita hurjia ohituksia katseltuani, suoritan ohitukseni niin, että tietä ja näkyvyyttä on varmaan tarjolla.
Valtatie 11 vie Porista Tampereelle tai päinvastoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti